Maisemia tänään moneksi. Hiljaista päätietä, ylivilkasta päätietä ja kaikkea siltä väliltä. Ehdottomasti upein pätkä kuitenkin Raknapurin luonnonpuiston läpi menevä vuoristoinen mutkatie, jossa ei yhtään kuorma-autoa tai rekkaa... ja jossa saamme hetken nauttia jopa viileydestä.
Tata -merkkisiä rekkoja tässä maassa vähintäänkin riittävästi. Ja jokainen niistä yrittää ohittaa toistaan pakoputket mustaa nokea syöksien. Ja me yritämme ohittaa Tatoja, jotka liikkuvat enimmäkseen 50-60 km/h … me enimmäkseen 60-80km/h. Sitä lujempaa Enfieldillä ei parane ajaa, jos haluaa sen pysyvän koossa. Henkilöautoja ei juuri ole. Syykin on yksinkertainen. Puolet maan väestöstä elää dollarilla päivässä. Se puolet on noin 600 miljoonaa. Siksi toisekseen polttoaine on liki suomen hinnoissa. Toista euroa litra, mikä paljon tai erittäin paljon paikallisessa mittapuussa.
Maaseudulla ei juuri rekkoja mutta paljon kaikkea muuta kylläkin. Tässä vastaan tulleita Jodhpur haivaillä yllä, keskellä ja alla.
Tekniset murheet tänään pieniä. Ainoa on Harrin ketjut, jotka päättävät katketa päivän puolessa. Mekaanikkomme pyörä alkaa iskemään liekkiä pakoputkesta vähän ennen hotellia mutta kulkee päivän maalin, joka Hotelli Bhavan Jodhpurin laidalla. Bhavan on pieni vihreä keidas kaiken niellyn noen jälkeen. Jos liikkuu Intian maanteillä ei liene suurtakaan merkitystä polttaako päivässä askin, kaksi vai ei yhtään... ;)
Sami tulee ohi porukkansa kanssa 50 km ennen Jodhpuria. Huikkaa mennessään, että kaasu on hirttänyt kiinni. 10km ennen kaupunkia koko sakki tien vieressä. Samin kaasu vapautunut, mutta kone ei enää tahdo lähteä käyntiin. Enfield on Enfield, se tarjoaa jotakin ohjelmaa joka päivälle.
Yllä huolto pelaa. Pal korjaa Harrin ketjuja, Pekka pitää pyörän perää ylhäällä ja Maarit pitää huolta Harrin nestetasapainosta. Alla Pekka, Maarit ja Vexi kypäräkaljoilla hotellimme pihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti